Tänään mulla on sellainen olo, että oon aika kova mimmi!
Kävin lauantaina juoksemassa elämäni ensimmäisen puolimaratonin. Ja ajaksi tuli 2:08, joka on mielestäni oikein kelpo ensikertalaiseksi, ja kolmen kuukauden treeneillä, jota ennen en ollut treenannut yhtään. Voittajaolo siis! Ensi kerralla tavoitteena sitten päästä alle kahteen tuntiin. Ja sitä seuraavaksi ehkä kokonainen maraton? Mikä mua pysäyttäisi.
Loistavan puolimaratonsuorituksen lisäksi mua odotti tänään aamulla eteisessä kirje Mensalta. Aivan. Kävin (äidin ja yhden kaverin painostuksesta) älykkyystestissä viime kuussa, ja tulokset tulivat tänään: älykkyysosamääräni on >135. Siis 135! Eli liikkuu mun päässäkin jotakin. Nyt kai sitten Mensalle jäsenpapereita laittamaan…
Olen niin onnellinen siitä, että viimein, hyvin pitkästä aikaa, tuntuu siltä, että oon kova mimmi. Että mulla on edellytyksiä ja tahdonlujuutta tehdä asioita. Unhdin sen niin liian moneksi vuodeksi, jotka kulutin roikkumalla baareissa ja makaamalla kotona. Päätin jo aiemmin, etten enää tuhlaa älyttömiä määriä aikaa turhanpäiväiseen maleksimiseen, ja näistä suorituksista saa taas lisää energiaa kehittää itseään. Ja tehdä hyödyllisiä asioita.
Tänään päätin, että musta voi tulla ihan mitä vaan, mitä haluan.
Olen viime aikoina tavannut useamman (ennestään) tuntemattoman tyypin kuin normaalisti. Olen esimerkiksi hurahtanut facebookin kierrätysryhmiin ja käynyt noutamassa tavaroita eri ihmisten kotiovilta. Olen myös tutustunut vapaaehtoispuuhien kautta uusiin ihmisiin. Jokaista näistä kohtaamisista yhdistää yksi asia: olen niiden jälkeen ollut ihan Voi että miten mukava tyyppi! Voi että kun kaikki sujui ja miten hyvä tuuri että kohdalle osui tällainen ihana ihminen! Mutta tänään tajusin jotain oleellista: niinhän ehdottomasti suurin osa ihmisistä ON mukavia ja sydämellisiä! Mikä onkaan saanut minut ajattelemaan mitään muuta…
Näinä aikoina, kun kaikkialta saa lukea lähinnä vain synkkiä tarinoita. Kun kuulee raiskaajista, murtovarkaista ja murhaajista. Kun kehotetaan varomaan taskuvarkaita, pitämään visusti huolta laukusta, suojaamaan pinkoodi, liikkumaan pimeällä porukassa. Kun naapurit ei moikkaa, bussikuski jättää pysäkille, ostoskärryillä tönijä ei pyydä anteeksi, joku ohittaa jonossa ja niin edelleen, tiedättehän. Sitä jotenkin alkaa jopa pelkäämään ihmisiä, tai ainakin suhtautuu varauksella jokaiseen uuteen tyyppiin. Ja sitten kun jostakin kohtaamisesta saakin pelkästään positiivisen kokemuksen, sitä pitää poikkeuksena, eikä ymmärrä, että oikeasti ilkeät ihmiset ovat poikkeus. Mukavia on suurin osa.
Lisäksi olen pitkään jännittänyt uusien ihmisten tapaamista kohtuuttoman paljon: Mitä sanon? Miten toimin? Mitä jos se ihmettelee kuka mä oon ja mitä jos ei osata jutella mitään? Mitä jos on tosi jäistä? NO voi hemmetti nyt sentään, mistä lähtien ihmisenä toisen ihmisen kohtaaminen voisi millään olla mitään muuta kuin helppoa? Missä vaiheessa unohdin sen, että ihminen on äärimmäisen sosiaalinen olento ja toisen ihmisen kohtaaminen on ehkä luonnollisinta mitä on.
Tiivistyksenä siis: Kohtaa uusia ihmisiä! Ja muista, että suurin osa ihmisistä on hyviä, pahoja on vain murto-osa.
Koska olen kirjastossa tekemässä gradua, on aivan loistava tilaisuus kirjoittaa taas tänne. No, ymmärrätte.
Kärsin nyt toista päivää putkeen jostakin käsittämättömästä uupumuksesta. Ensin ajattelin, että olen tulossa kipeäksi, kun joka paikkaan särkee, pää ei meinaa toimia ja portaiden kävelyyn ei tunnu riittävän voimia. Mutta koska kuumetta ei ole eikä muitakaan flunssan tms. oireita, täytyy tämän merkitä sitä, että olen vain väsynyt. Viikonloppu oli älyttömän aktiivinen (sekä henkisiä että fyysisiä suorituksia) ja maanantain 17 kilometrin juoksulenkki taisi sinetöidä homman. Tiistaina eli eilen olo oli kuin katujyrän alle jääneellä siis. Ja koska olen huono erottamaan tekosyyt oikeista syistä – etenkin mitä itseeni tulee – oli eilen tehtävä suunniteltu salitreeni. Sen jälkeen ei sitten voinutkaan muuta kuin maata sängyssä loppuillan. Tänään porskutetaan kofeiinin voimalla (joskaan se juuri eroa normaalista) ja toivotaan, että jospa huomenna olisi taas täysissä ruumiin ja sielun voimissa.
Ehkä mun kroppa vaan yritti kertoa, että nyt on vähän liian kova tahti. En lupaa hidastaa, mutta lupaan olla nopeuttamatta. ;>
Niin ja täysin edeltävään liittymättä: lauantaina lisäsin mielessäni yhden uuden kohdan listaan ”Asioita, jotka tekevät onnelliseksi”:
– Ympäröi itsesi innostavilla ja intohimoisesti asioihin suhtautuvilla ihmisillä.
Nyt jatkan kahvinjuontia facebookkailua kirjojen pinoilua gradua.
Mun vapaaehtoispuuhat on ihan vasta alkumetreillä, mutta en voi jo olla hehkuttamatta, kuinka hyvä mieli siitä hommasta tulee! Siitä, että ympärillä on hyviä ihmisiä. Siitä, että näkee ilahtuvia ihmisiä. Siitä, että on vielä paikkoja ja tilanteita, missä on läsnä muutakin kuin tehokkuus, kiire ja raha. Kevyt, pehmeä, hyvä olla. (Auttamisesta kirjoitettiin hyvin mielestäni myös täällä.)
Jos listaisin ohjeita onnelliseen elämään, olisivat listassa korkealla seuraavat kohdat:
1. Ilahduta ja auta.
2. Ympäröi itsesi hyvillä ihmisillä.
Kolmas ohjeeni olisi:
3. Pidä itsesi kiireisenä.
Toimii ainakin minulla. Siksipä olen haalinut taas kaikenlaista tekemistä tähän syksyn alkuun, ja suunnittelen jo lisää. Oi onnea, kun vaan vielä oppisi aina elämään omien oppiensa mukaan, eikä olisi niin altis jatkuvasti unohtamaan ne.
No ok, kirjoitetaan tämä jonkinnäköinen esittelykin nyt tänne.
Kuka?
Saatte kutsua minua empuksi. Fyysinen ikä kakskyt-jotain*, henkisesti olen ikuisesti kuusitoista. Maisterivaiheen opiskelija. Ihmettelijä, harhailija, pessimisti ja sarkasmimestari. Kofeiiniaddikti ja kasvissyöjä. Kun sille päälle satun, olen maailman laiskin ja saamattomin, ja taas vastaavasti, kun satun sille toiselle päälle, olen aivan älyttömän aikaansaava. Innostun kausittain ja lujaa; viimeisimmät innostuksen kohteet vapaaehtoishommiin mukaan lähteminen sekä juoksun treenaus puolimaratonia varten. Innostun myös kovasti mm. kirjoista, lautapeleistä, kuohuviinistä ja aurinkorannoista.
Mitä?
No en mä tiiä! Päätin aloittaa tämän blogin, että olisi joku paikka, jonne oksentaa kaikki typerät ajatukset. Ja että saisin kirjoittaa. Mulla on fiilis, että tulen kirjoittamaan tänne ihan mitä sattuu.
Missä?
Pääkaupungissa. Vaikka onko sillä väliä? Eikö me ihmiset ja asiat olla ihan samanlaisia joka paikassa?
No äh. Jotenkin ajattelin, että kun aloitin tämän blogin parilla ihan randomilla sekavalla postauksella, olisi hyvä tehdä joku järjellinen aloitus myös, mutta noh, tuli tämä. En mää osaa sanoa enempää, kirjoittelen ilmeisesti mieluummin sekavuuksia. Eli niitä ilmestynee tänne lisää lähipäivinä.
* Ei kai ikäkriisini suinkaan paista läpi tällaisista epämääräisistä ikäilmauksista? Hah.
Tarkoitukseni oli eilen kirjoittaa tänne vähän jotakin alkusanoja, kertoa itsestäni tai muuta sellaista, tiedättehän. Mutta sattuneista syistä – joista kerron ihan kohta lisää – en siihen kyennyt. Sitten mietin, että jospa tekisin sen tänään. Mutta äh, kirjoitan mieluummin epäonnisesta maanantaista, vahinkokänneistä ja yhdestä vessanpönttöön uponneesta iPhonesta.
Oli siis maanantai. Tarkoitus tehdä gradua ja selvitellä opintoasioita. Ahdisti lujaa. Ja koska se opiskelu- ja graduahdistus ei tälle tytölle riittänyt, kävin bussimatkalla läpi kaikki elämäni traumat ja huonot kokemukset. Ei mulla ole ollut mitenkään raffi nuoruus, ei todellakaan, mutta eikö meille kaikille – myös onnellisen, pumpulisen ja yltäkylläisen lapsuuden ja nuoruuden eläneille – ole joskus tapahtunut ikäviä asioita. No, niitä mietin siis, ja sain itseni lietsottua vielä pahempaan ahdistukseen ja itkun partaalle. Silloin ajattelin: tekisipä mieli vetää kännit.
Illalla tapasin muutaman ystävän, ja se oli varmaan se jallushotti, joka sinetöi homman ja siitä se sitten lähti. Spontaanit maanantaikännit. Eilen eli tiistaina heräsin omalta sohvaltani ja olo oli sekä henkisesti että fyysisesti aivan helvetin kamala. Vitutusta ei toki vähentänyt se, että iPhoneni oli riisikulhossa yrittämässä toipua vessanpönttöreissusta. Niinpä en kyennyt muuhun, kuin maata sängyssä peiton alla piilossa pahalta maailmalta koko päivän.
Tähän väliin huomautan, että tapanani ei ole ollut hyvin pitkään aikaan juoda pahaan mieleen tai juoda keskellä viikkoa tai ylipäätään juoda. Tämä oli siis jotakin sellaista, jota olisin voinut odottaa itseltäni 5 vuotta sitten, en nyt. Mutta sattuu kai sitä.
Tottakai ärsyttää, että eilinen päivä meni kokonaan hukkaan. Ja että hukkaan meni myös rahaa yhden uuden puhelimen verran. Mutta tänään lenkkipolulla ymmärsin, kuinka tärkeä on antaa itselleen tuollaiset pienet sössimiset nopeasti anteeksi. Jotta voi taas mennä ihan täysillä eteenpäin.
Nykyaikana on lukematon määrä vääriä polkuja
Jokainen alkaa juhlavasti kultaisesta ovesta
fanfaarien soidessa
Tiputtelen esineitä matkan varrelle
että löytäisin takaisin
Mut joku tuntuu keräilevän ne ennen kuin palaan
Harhailen ja ostan tuhat tyhjää arpaa
(Pariisin kevät – Tämän kylän poikii)
Rakastuin Pariisin kevääseen joitakin vuosia sitten. Edelleen tuntuu, ettei kukaan muu artisti ole osannut pukea täydellisemmin sanoiksi niitä ajatuksia, joita itselläni välillä on. Esimerkiksi yllä oleva biisin alku, josta osa pääsi ihan blogini nimeen asti, puhuttelee minua edelleen kovaa. Niin niin kauniisti ja oivaltavasti puettu sanoiksi nykyajan maailma. Se, miltä omakin maailma ja elämä niin usein tuntuu. Tuntuu siltä, että harhailen ja ostan tuhat tyhjää arpaa.
Mutta ei, tämä blogi ei suinkaan kerro synkistä aiheista. Ei tuo biisikään mielestäni ole lainkaan synkkä. Niinkuin ei ole elämänikään; ehkä valitsen lukemattomia vääriä polkuja ja ostan tyhjiä arpoja, mutta mitä sitten? Eihän mitään voi löytää, jos ei etsi? Ja tiedättehän nämä kaikki harhailuun ja matkantekoon liittyvät elämänohjeet ja aforismit, It’s not the destination, but the journey ja sitä rataa. Tai oma suosikkini, Turkka Suomisen runo:
Kolumbus: Mitä sinä teit? Minä löysin intian.
Odysseus: Minä vain harhailin.
Niin minäkin harhailen. Hymyillen ja pää pystyssä. Siitä tämä blogi kertoo: harhailusta. Oivalluksista. Kokemuksista. Ajatuksista ja pohdinnoista. Kaikesta arkisesta ja pienestä, tavallisesta, yhden tavallisen nykyajan tytön tavallisesta elämästä. Ja välillä – takaan sen – myös täysin abstrakteista kuvitelmista, korkealentoisista pohdinnoista ja pilviin asti ulottuvista haaveista.
Tänään harhailin tänne.
